Makoilen tässä sängyllä yöhousuissa ja rintaliiveissä kuivattelemassa deodoranttia. Tänään ei ole kiire minnekään. Huomenna palaan taas mopin varteen ilahduttamaan vanhuksia iloisuudellani. Tai niin ne sanoo. Ne kivat mummot. Että on ihanaa, kun olen aina niin iloinen ja hymyilen. Mielestäni on hassua, että ne sanoo niin. Eikö muut sitten hymyile? Minulle on itsestään selvää, että ihmisille hymyillään. Se tulee automaattisesti. Ja se ei ole mitään feikkihymyilyä. Vaikka kuinka ketuttaa ja itkettää ja ällöttää, niin jotenkin se hymy aina tulee ja saa oman olon (ja toistenkin olon) paremmaksi ja iloisemmaksi. Sitä vaan puree huulta ja ajattelee, että mitä tässä maailmassa on saatu aikaan kiukuttelulla ja myrtyneillä ilmeillä. Ei ainakaan mitään hyvää. Kun taas hymy... se voi muuttaa maailmaa. Ja onko se itseltä pois, jos kääntää ne suupielet ylöspäin? Ei minun mielestäni. Joten aion jatkaa hymyilyä myös tänä vuonna. Sitä paitsi:
"Hymyillessään ihminen käyttää kaiken kaikkiaan noin kahtasataa eri lihasta." (suora lainaus Wikipediasta, kaikkien janoisten sankarista). Miksipä ei siin hymyiltäisi useita kertoja päivässä, kun se kuluttaa kaloreitakin?
Tämän tekstin ei pitänyt olla mikään hymyn ylistys, mutta siitä nyt vain tuli sellainen. Tämän oli tarkoitus pyytää anteeksi (taas kerran, hirmuista toistoa nämä mun tekstit!), sillä olen taas julmasti laiminlyönyt tätä blogia. Tämän oli myös tarkoitus olla lupaus vuodelle 2013. Lupaus siitä, että yritän nyt ihan tosissan ylläpitää tätä blogia PIKKUISEN aktiivisemmin.
Nyt lähden nauttimaan tämän vuoden ensimmäisestä päivästä. Muistakaa hymyillä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti