kivaa

Tänään oli kivaa ajaa veljen kanssa rallia ja hävitä 19-4. Oli myös kiva syödä suklaata, vaikka uudet kääreet ei tunnu oikeilta. Oli kivaa katsoa Iholla neljä jaksoa putkeen ja huomata, miten pieni ihminen ilahtuu kissasta. Oli kivaa vaihtaa puhtaat lakanat sänkyyn. Oli kiva antaa koiralle herkkuja. On kivaa katsella, kun meidän kissa nukkuu sohvan selkänojalla. On kivaa kuunnella hyvää musiikkia puoli kahdeltatoista illalla. On kiva listata kivoja asioita ja olla listaamatta ei niin kivoja. Ja koska tämä postaus sisältää vain kivoja asioita, toivon, että sinustakin on kiva lukea tätä. On kiva miettiä sanaa kiva. Se on kivan kuuloinen sana. Ja on kivaa, että ajatus virtaa näinkin vuolaasti. On kiva jos olet jaksanut lukea tähän asti, vaikka postaus ei pitkä olekaan, vain yksitoikkoinen. Ja toivottavasti kiva.

liian kiltti

Luin tänään tuota kaikkien muodikkaiden ihmisten rakastamaa aikakauslehteä, Seuraa. Silmiini osui aukeama, jolla yleensä käsitellään erilaisia ihmisiä, jotka joutuvat elämään esimerkiksi jonkun sairauden kanssa. Koska aiheena useimmiten on jokin sairaus, hämmennyin hyomatessani otsikon: Ihan sairaan kiltti.
Luin jutun. Ja tunnistin itseni liian monesta kohdasta. Tiedän olevani kiltti, ehkä liiallisuuteen asti. Mutta se, että aiheesta puhutaan sivulla, jolla yleensä käsitellään sairauksia, sai minut miettimään. Olenko sairaalloisen kiltti? Onko minulle itsestään selvä ja ominainen kiltteys sairautta?
En halua jättää ketään pulaan, jos vain pystyn auttamaan. Teen tällä hetkellä työtä, joka on suoraan sanottuna uuvuttanut minut niin henkisesti kuin fyysisestikin. Olen ilmaissut haluni lopettaa jo joulukuun alussa, mutta luvannut jatkaa kunnes tilalleni saadaan uusi työntekijä. Nyt on helmikuun loppu, eikä kukaan halua tilalleni. Silti nousen joka aamu aina vain vaikeammin ja teen parhaani. Ja vielä hymyilen päälle. Sisälläni huudan.
Syksyllä käydessäni ystäväni kanssa Pariisissa monet kerjäläiset ja kaupustelijat tulivat nykimään hihastani. Ystäväni oli kuin ei olisi huomannutkaan, mutta minä en voinut olla huomioimatta ja vastaamatta, jos joku puhutteli. Se vain tuntui luonnottomalta.
Minua on niin helppo huijata ja hyväksikäyttää. Tiedostan asian, mutta en osaa tehdä sille mitään. Olen todellakin liian kiltti. Mutta en osaa muuttua. Se on osa minua, ja osittain vihaan sitä. Mutta suurimmaksi osaksi rakastan sitä puolta itsestäni. Kilttiä, luottavaista ja ystävällistä minua. Ja sen takia minua on helppo satuttaa. Olen niin sinisilmäinen, että odotan muiden olevan samanlaisia kuin minä ja kun sitten selviää, että näin ei ole, tuntuu kuin joku löisi nyrkillä vatsaan. Mutta annan anteeksi enkä opi mitään. Koska sellainen minä olen. Liian kiltti.

Heart shaped bruises.

Uudenvuodenpäivänä

Makoilen tässä sängyllä yöhousuissa ja rintaliiveissä kuivattelemassa deodoranttia. Tänään ei ole kiire minnekään. Huomenna palaan taas mopin varteen ilahduttamaan vanhuksia iloisuudellani. Tai niin ne sanoo. Ne kivat mummot. Että on ihanaa, kun olen aina niin iloinen ja hymyilen. Mielestäni on hassua, että ne sanoo niin. Eikö muut sitten hymyile? Minulle on itsestään selvää, että ihmisille hymyillään. Se tulee automaattisesti. Ja se ei ole mitään feikkihymyilyä. Vaikka kuinka ketuttaa ja itkettää ja ällöttää, niin jotenkin se hymy aina tulee ja saa oman olon (ja toistenkin olon) paremmaksi ja iloisemmaksi. Sitä vaan puree huulta ja ajattelee, että mitä tässä maailmassa on saatu aikaan kiukuttelulla ja myrtyneillä ilmeillä. Ei ainakaan mitään hyvää. Kun taas hymy... se voi muuttaa maailmaa. Ja onko se itseltä pois, jos kääntää ne suupielet ylöspäin? Ei minun mielestäni. Joten aion jatkaa hymyilyä myös tänä vuonna. Sitä paitsi: "Hymyillessään ihminen käyttää kaiken kaikkiaan noin kahtasataa eri lihasta." (suora lainaus Wikipediasta, kaikkien janoisten sankarista). Miksipä ei siin hymyiltäisi useita kertoja päivässä, kun se kuluttaa kaloreitakin?
Tämän tekstin ei pitänyt olla mikään hymyn ylistys, mutta siitä nyt vain tuli sellainen. Tämän oli tarkoitus pyytää anteeksi (taas kerran, hirmuista toistoa nämä mun tekstit!), sillä olen taas julmasti laiminlyönyt tätä blogia. Tämän oli myös tarkoitus olla lupaus vuodelle 2013. Lupaus siitä, että yritän nyt ihan tosissan ylläpitää tätä blogia PIKKUISEN aktiivisemmin. 
Nyt lähden nauttimaan tämän vuoden ensimmäisestä päivästä. Muistakaa hymyillä. 

changing names

Tän postauksen sisältö on pieni, mutta ajattelin sen kuitenkin tehdä. Mä muutin nimimerkkini maypatchista eevmaniksi. Miksi? Koska laitan ihan juuri pystyyn toisen blogin, joka tulee samalla toimimaan mun kuvisdiplomin portfoliona, ajattelin, että nimimerkin pitää olla hieman virallisemman oloinen. Eevmanilla on oikeasti tarinakin. Sen lisäksi että se on mun käyttäjätunnus koulun verkkoon, se on myös mun alteregosupersankarinimi. Ja mun tulevan diplomityönaihe on sankarit, joten, tadah: täydellinen nimimerkki! Mulla on myös viime kesän leirillä toisen ohjaajan kanssa yhdessä tehty paita, jossa lukee mun puolella EEVMAN. Että siinä tarinaa nimimerkistä. Ja jos ette tajunnut vielä, siinä on mun etunimen ja sukunimen alut yhdistetty! Mutta joo, nyt mä painelen perustamaan sitä blogia (mulla on taas vaihteeks hyppäri...), pus vain!

The short film adventures of fabulous Eevman

"joskus mä vaan ihmettelen..."

...miten ihmeessä lapset tuntuu "aikuistuvan" aina vain nuorempina. Kun sattuu käymään lukiota samassa rakennuksessa yläkoulun kanssa, törmää jatkuvasti yläkoululaisiin, joista osa tuntuu olevan niin, anteeksi kielenkäyttö, vitun kovia ja vanhoja. Kun mä menin seiskaluokalle, mä olin ihan lapsi. En tiennyt mitään mistään ryyppäämisestä ja muista tällaisista. Nyt kun mennään seiskalle, tupakka, alkoholi ja jopa huumeet on jo vanhoja tuttuja monille. Ja musta tuntuu, että täällä meillä tää on melko tuore ilmiö. Tai sitten mä vaan olen elänyt jossain pussissa. Muutama vuosi sitten kun itse olin yläasteella, tuntui ainakin, että yleisesti oltiin paljon ns.kiltimpiä kun nyt. Ei ainakaan sotkettu koulun vessoja samaan tahtiin kun nyt. Ja ei se meininki ollut tällaista. Toki niitä kovia jätkiä oli silloinkin, mutta nyt niitä vaan on tosi paljon enemmän. Ja nuorempana. Mikä tässä yhteiskunnassa oikein potkii niin kovasti päähän, että se älli vaan häviää päästä ja aletaan sekoilemaan päihteiden kanssa ja tekemään muuta ilkivaltaa. Ja vielä toisten kustannuksella. Mitä pahaa se vessan seinä oikein on tehnyt, että siihen  pitää kirjoitella vittuja ja huoria?

 Mä myönnän, mä olen aina ollut kiltti tyttö ja tulen aina olemaan. Mä en ryyppää enkä biletä enkä haahuile muuten vaan. Mä en vaan tajua, miksi mun pitäis tehdä niin. Mä en näe siinä mitään järkeä. Miksi pitäisi tehdä harmia itselle tupakoimalla, ja vielä ihan maksaakin siitä? Huumeista puhumattakaan. Mikä siinä on, että pitää myrkyttää itsensä ihan vapaaehtoisesti? Alkoholin suhteen mä kannatan kohtuukäyttöä. On ihan okei ottaa pari siideriä tai lasi viiniä, mutta miksi pitäisi vetää pää täyteen niin, että seuraavana päivänä ei ole muistona kuin huono olo? Ja ei ne vessan seinät ole koskaan mulle mitään pahaa tehnyt.
Ei se, että tupakoi ja juo, tee kenestäkään aikuista. Se, että osaa oikeasti toimia fiksusti ja ajatella ihan itse, on paljon aikuisempaa käytöstä kuin miljoona vedettyä känniä ihan vain siksi, että se on muka niin cool. Se, jos mikä on lapsellista. Ehkä mä sitten olen pumpulissa kasvanut kermaperse, joka ei tiedä oikeasta elämästä mitään. Mutta mä olen ihan tyytyväinen tällaisena. 18-vuotiaana, joka yhä osin tuntee olevansa lapsi. Mieluummin näin, kuin 13-vuotiaana, joka tuntee olevansa "aikuinen". Koska sitä kukaan 13-vuotias ei todellakaan ole. Eikä kyllä 18-vuotiaskaan.