Luin tänään tuota kaikkien muodikkaiden ihmisten rakastamaa aikakauslehteä, Seuraa. Silmiini osui aukeama, jolla yleensä käsitellään erilaisia ihmisiä, jotka joutuvat elämään esimerkiksi jonkun sairauden kanssa. Koska aiheena useimmiten on jokin sairaus, hämmennyin hyomatessani otsikon: Ihan sairaan kiltti.
Luin jutun. Ja tunnistin itseni liian monesta kohdasta. Tiedän olevani kiltti, ehkä liiallisuuteen asti. Mutta se, että aiheesta puhutaan sivulla, jolla yleensä käsitellään sairauksia, sai minut miettimään. Olenko sairaalloisen kiltti? Onko minulle itsestään selvä ja ominainen kiltteys sairautta?
En halua jättää ketään pulaan, jos vain pystyn auttamaan. Teen tällä hetkellä työtä, joka on suoraan sanottuna uuvuttanut minut niin henkisesti kuin fyysisestikin. Olen ilmaissut haluni lopettaa jo joulukuun alussa, mutta luvannut jatkaa kunnes tilalleni saadaan uusi työntekijä. Nyt on helmikuun loppu, eikä kukaan halua tilalleni. Silti nousen joka aamu aina vain vaikeammin ja teen parhaani. Ja vielä hymyilen päälle. Sisälläni huudan.
Syksyllä käydessäni ystäväni kanssa Pariisissa monet kerjäläiset ja kaupustelijat tulivat nykimään hihastani. Ystäväni oli kuin ei olisi huomannutkaan, mutta minä en voinut olla huomioimatta ja vastaamatta, jos joku puhutteli. Se vain tuntui luonnottomalta.
Minua on niin helppo huijata ja hyväksikäyttää. Tiedostan asian, mutta en osaa tehdä sille mitään. Olen todellakin liian kiltti. Mutta en osaa muuttua. Se on osa minua, ja osittain vihaan sitä. Mutta suurimmaksi osaksi rakastan sitä puolta itsestäni. Kilttiä, luottavaista ja ystävällistä minua. Ja sen takia minua on helppo satuttaa. Olen niin sinisilmäinen, että odotan muiden olevan samanlaisia kuin minä ja kun sitten selviää, että näin ei ole, tuntuu kuin joku löisi nyrkillä vatsaan. Mutta annan anteeksi enkä opi mitään. Koska sellainen minä olen. Liian kiltti.
Tänään olen kriiseillyt ennakkotehtävien kanssa. Huomenna pitäis postittaa että ehtii ens viikolle. Näillä panostuksilla tuskin pääsen sisään mihinkään, mutta onneks mun maailma ei ole siitä kiinni, mulla on varasuunnitelmia. Onneksi. Koska näyttää melko todennäköiseltä, että plän bii muuttuu plän aaksi.
Facebookissa jaoinkin tän kappaleen jo, mutta voi gaad, voisin jakaa tän miljoonasti, huh huh.
Hurts oli ihanista ihanin, ei voi muuta sanoa. Mä oisin voinu olla siellä konsertissa ikuisuuden lisää, enkä ois saanu tarpeekseni. Lisää tästä myöhemmin, kun saan ne lupailemani kuvat koneelle! Nyt mä vaan sanon että se todellakin oli better than love, tai ainakin suurinta rakkautta mitä mä olen koskaan kokenut.
Nyt mulla on menossa suuri huoneeni makeover, tänään tyhjensin tän melkein kokonaan, keskellä lattiaa on peili- ja työpöydät peitettynä sanomalehdillä, serkkuni sanoin, näyttää ihan tulivuorelle. Ensi yön nukun olkkarissa, hyvästi yksityisyys! Mä myös olin fiksu ja teippasin mun komeron oven kiinni, joten en saa sieltä mitään vaatteita. Se on teipattu kiinni ihan vaan sen takia, ettei hiomapöly mene sinne, kun se ovi ei pysy kiinni. Mä siis myöskin hioin seinät tänään, mikä oli sieltä ja syvältä. Meillä on hiomakone, mutta se hiomapaperi ei oikein pysyny siinä, joten päätin sitten hioa käsin. Ja se jos mikä on hirveintä ikinä. Noo, tulipahan päivän liikunta-annos hyppiessä ylös alas ja hinkatessa kädet vetelinä. Huomenna sitten hiomapölyjen putsaus ja maalia pintaan! Mutta tästäkin tapauksesta myöhemmin lisää!
Mites teidän viikonloppu meni? Ja millasia suunnitelmia syyslomalle? Pus.
Mulla oli lauantai-iltana varattu aikaa, suklaata ja punaviiniä ihan vaan itselleni. Oli aika luksusta. Se oli palkinto mun ah, niin rankasta YO-rupeamasta. Kauhulla odotan kevättä ja VIISIÄ kirjotuksia. Mutta niiden aika ei ole nyt, ja mä kieltäydyn ajattelemasta asiaa ennen kun syysloma loppuu. Sitten pitäs varmaan jo alkaa tankkaamaan historiaa. Mutta, ei tänään, ei nyt. Nyt on vain tämä hetki. Ja niin on muuten huomennakin. Mutta joskus on ajateltava muutakin kuin nykyhetkeä. Mutta ei nyt, kuten sanoin.
Waltz to the Moon
Mun hemmotteluilta alkoi parin kilsan kuutamokävelyllä. Ei ollut paljon mitään pilviä, joten kuu ja tähdet näky ihanasti. Oli aika kylmä, jotain kolme astetta, mutta mulla oli ihan tarpeeks päällä. Mä kuuntelin maailman parasta kuutamokävelymusiikkia. Ja sitten kuulokkeista tuli tämä:
Tähän pystyy valssaamaan ihan hyvin, eikö? Onneks kukaan ei nähnyt kun mä vedin sellasta tanssishow'ta pitkin kuun valaisemaa tietä, että siinä ois moni jääny toiseks! Jotain hyvää sentään siitä, että asuu keskellä metsää. Ja sitten tuli tämä:
Ja tähänkin pystyy valssaamaan, hieman nopeatahtisesti mutta I DID IT! Voin kertoa, että enää ei ollut kylmä sen jälkeen. Olihan noita muitakin biisejä, jotka siivittivät mun öistä tanssihetkeä, mutta nämä jäi parhaiten mieleen. Suosittelen, mä ainakin pystyin ihan antaumuksella pyörimään ja hyppimään ja huitomaan ilman ajatustakaan itseni hillitsemisestä. Se tekee joskus tosi hyvää. Tulkaa vaikka meille, voidaan yhdessä tanssia niin ettei kukaan nää.
Stars and Chocolate Kisses (and Sauna)
Mä pääsin suoraan ulkoa lämpöseen saunaan. Varpaat oli ihan jäässä kun tulin sisälle, joten oli ihanaa vaan napata pyyhe ja hypätä suoraan lauteille. Ensin mä laitoin kasvonaamion. Kyseessä oli H&M:n suklaanaamiohöskä, joskus lahjaksi saatu. Tuoksu ihan törkeen hyvälle, teki vaan mieli lipasta huulia koko ajan!
Mä tein myös jalkakylvyn (omenajalkasuolaa) ja laitoin saunatuoksua (viherminttu) löylyveteen. Ah, mitkä aromit! Saunan jälkeen vielä aitoa kreikkalaista oliiviöljy+aloe vera+kaakaovoi+manteliöljy vartalovoidetta ja piparminttu+luumu jalkarasvaa ja mun hajunystyrät (vai mitkä ne on, hajukarvat?? nystyrät on suussa I KNOW!) oli taivaassa. Mä myös kävin tähyilemässä tähtiä, kun iskä sano että pitäis olla tosi paljon tähdenlentoja. Ja mä en tietenkään bongannu ainuttakaan. Just my luck.
More Chocolate Kisses, Wine and the Love of my Life
Sitten olikin illan loppuhuipennus telkkarin ääressä. Mun kestosuosikkini Holiday ja yksi mun elämäni miehistä, JUDE *heartheartheart* LAW. Jotain elämää suurempaa. Sydämen pakahtuminen yhdistettynä suklaaseen ja viiniin, tuloksena sellainen autuuden tunne, ettei toista.
"You are quickly becoming one of the most interesting girls I've ever met."
Mun suosikkikohtaus, Amandan ja Grahamin ensitapaaminen, on jotain ihan mahtavaa. Mä voisin katsoa sen over and over again! Rakkaus.
Jos joku ei jostain syystä ole nähnyt kyseistä, hömppäleffojen aateliin kuuluvaa mestariteosta, nyt olis sitten korkea aika. Mä katon ton monta kertaa vuodessa, ja se vaan paranee koko ajan. Mä en tule koskaan kyllästymään siihen. Loistavat näyttelijät ja mukaansatempaava vaikkakin aika yksinkertainen juoni ja hienot musiikit (Hans Zimmer!!!) tekee Holidaysta mulle täydellisen leffan. Mun sydän sulaa joka kerta. Enkä mä vaan voi sille mitään. Katsokaa se ihmiset, tämä on käsky!
Glorious Sunday Morning and the rest of the Day (in Photos)
Sleep tight my dearest ones, sweet dreams and warm blankets.
Eilen iltana mä ajattelin, että ei elämä, en tasan halua tänään kouluun. En. Halua. Luvassa oli makoisasti vähän psykologian koetta aamulla ja sitten kolmen jälkeen vielä ah, niin ihana Cooperin testi. Psykan kokeeseen olin lukenut öööh, puoli kirjaa (lopulta sain sen MELKEIN luettua) ja Cooperin olin valmistautunut öööh, en yhtään. Siinä välissä oli sitten vähän matikkaa, äikkää ja vähän lisää psykaa.
Noh, aamu lähti vallan mainiosti käyntiin, kuuden tunnin yöunien jälkeen. Mä melkein yllätyin, että mä sain revittyä itseni sängystä. Mulla oli niin vetämätön olo, ettei toista. Mun piti aamutoimien lisäksi etsiä jostain lenkkarit. Mulla ei ole ihkapihka omia lenkkareita, joten yleensä käytän siskon kenkiä. Mutta tänään neiti päätti tarvita niitä, joten en saanut niitä lainaan. Siispä metsästämään äitin lenkkareita. Jotka lopulta löytyivät ulkoa. Hieman kosteahkoina ja ah, niin hyvän tuoksuisina. Nooh, parempien puutteessa messiin vaan.
Mun ahdistus oli vielä ihan kympissä kun pääsin pysäkille. Yllättävää kyllä linja-auto oli vähän etuajassa, joten iloisena siitä, ettei tarvinnut palella pysäkillä, hyppäsin lämpöisen linjurin kyytiin. Yritin vielä kertailla viimeisiä motiivi- ja älykkyysliirumlaarumeita, mutta eipä siitä niin hirmuisesti hyötyä ollut. Sitten vain kokeeseen, hyyyvin skarppina. Onneksi pääsin ikkunariviin istumaan, oli tosi mukava katsella miten keltaiset koivut loistivat tavallistakin keltaisempina, kun taustalla oli hirmu synkän näköiset pilvimassat ja kun aurinko jostain pilven raosta paistoi juuri niihin koivuihin. Ja hymyn huulille toi myös sauvakävelevä naisparivaljakko, jotka olivat reippailleet purtsikalla myös maanantaina, kun väkersin ranskan yo-koetta. Koe ei ollut hirveän vaikea, mutta ei kyllä ihan helppokaan. Sujuvaa sontaa reilu konseptillinen, pitäisi sillä ainakin läpi päästä.
Päivän loput tunnit menivät vähän sumussa, ajatukset harhaili jo Cooperissa. Hyppytunnilla ennen testiä kopsailin muistiinpanoja, kun ranskan opettaja tuli sanomaan, että nyt olisi tuloksia tarjolla. Olin ihan että mitäh, nyt jo, ja vähän sekavin ajatuksin seurasin opettajaa opettajienhuoneeseen. Sitten kun selvisi että pisteet riittää vahvaan C:hen, multa meinas tippua korvat päästä. MITÄ IHMETTÄ!? C!? Se ylitti mun odotukset ihan roimasti, mun tavotteena kun oli ihan vaan päästä läpi. Cooperin testin unohtaneena, kädet vähän täristen menin takaisin vihkon ääreen. Vähän aikaa siinä istuin ja lagasin. Huh.
No, sitten iski todellisuus, kun oli aika lähteä kiertämään loputonta kehää. Siltä se ainakin ennen suoritusta tuntui. Mutta kun se lähti siitä rullaamaan, niin ei se niin kamalalta tuntunutkaan. Mun tavoitteet ylittyi roimasti (vaikka ei mulla varsinaisia tavoitteita ollutkaan) ja kaikkein yllättynein mä olin siitä, että tosiaan jaksoin hölkätä koko ajan. Mä kun en tunnetusti ole mikään urheilija. Suuri kiitos mun onnistumisesta kuuluu ihanille kannustajille, se auttoi tosi paljon. Iso halaus kaikille.
Kivaa oli myös se, että huomiselle ei tullut läksyjä. Eli tämä ilta on omistettu ihan vaan kivoille jutuille.
Musta ei oo pitkään aikaan viikonloppu tuntunu näin viikonlopulta. Mä vietin tänä aamuna jotenkin nostalgisen lauantaiaamun: heräsin puol kympiltä, menin peittoon kääriytyneenä sohvaan telkkarin äärelle ja otin aamupalaa mukaan. Sen jälkeen vietin vähän karkkipäivää ihan kun pienenä. Tosin lastenohjelmat oli vaihtunut ruokaohjelmiin (Arvostele mun illallinen Australiassa), mutta muuten ihan sama meininki kuin vuosia sitten.
Mutta jatko ei tule sujumaan kuin vuosia sitten. Barbileikit on vaihtuneet ranskan kirjoihin (joista mä pääsen maanantain jälkeen eroon!!!) ja siivouspäivästä luistamiset oikeaan siivoamiseen. Aikuisten maailma kuulostaa niin tylsältä! Joskus mä kaipaan niitä hetkiä, kun en tarvinnut ketään muuta ihmistä viihtyäkseni oman huoneen sisään rakentuneessa mielikuvitusmaailmassani. Saatoin leikkiä tuntikausia yksin, enkä kaivannut muiden seuraa lainkaan. Kyllä muidenkin kanssa oli ihan kiva leikkiä, mutta omissa leikeissä sai aina ihan itse päättää mitä tapahtui.
Nykyisin yksin omassa huoneessa istuminen saattaa välillä masentaa, kun tuntuu että kukaan ei välitä kun ei vietä juuri nyt aikaa kanssani. Ennen näissä tilanteissa oli aina joku leikki odottamassa ja viemässä ajatukset muualle. Mikä nyt vie ajatukset muualle? Musiikki? Kirja? Elokuva? Piirtäminen? Liikunta? Mahdollisesti, mutta minun kohdallani nämä ei aina toimi. Ajatukset puskee läpi, kaikesta.
En väitä, että olisin vielä aikuinen, mutta kyllä se varsinainen lapsuus on jo jäänyt taa. Velvollisuudet on lisääntyneet ihan huomaamatta ja kaikki mikä lapsena oli sallittua on muuttunut epäsopivaksi. Kyllähän noita joitain uusia oikeuksia on tullut, mutta ei ne vedä vertoja lapsuuden huolettomuudelle ja vapaudelle.
Nyt mä menen tekemään tylsiä aikuisten juttuja. Jos sen jälkeen vaikka voisi ihan vähän aikaa olla lapsi, ja mennä huolettomana hyppimään tuonne ihanaan syyspäivään?
...miten ihmeessä lapset tuntuu "aikuistuvan" aina vain nuorempina. Kun sattuu käymään lukiota samassa rakennuksessa yläkoulun kanssa, törmää jatkuvasti yläkoululaisiin, joista osa tuntuu olevan niin, anteeksi kielenkäyttö, vitun kovia ja vanhoja. Kun mä menin seiskaluokalle, mä olin ihan lapsi. En tiennyt mitään mistään ryyppäämisestä ja muista tällaisista. Nyt kun mennään seiskalle, tupakka, alkoholi ja jopa huumeet on jo vanhoja tuttuja monille. Ja musta tuntuu, että täällä meillä tää on melko tuore ilmiö. Tai sitten mä vaan olen elänyt jossain pussissa. Muutama vuosi sitten kun itse olin yläasteella, tuntui ainakin, että yleisesti oltiin paljon ns.kiltimpiä kun nyt. Ei ainakaan sotkettu koulun vessoja samaan tahtiin kun nyt. Ja ei se meininki ollut tällaista. Toki niitä kovia jätkiä oli silloinkin, mutta nyt niitä vaan on tosi paljon enemmän. Ja nuorempana. Mikä tässä yhteiskunnassa oikein potkii niin kovasti päähän, että se älli vaan häviää päästä ja aletaan sekoilemaan päihteiden kanssa ja tekemään muuta ilkivaltaa. Ja vielä toisten kustannuksella. Mitä pahaa se vessan seinä oikein on tehnyt, että siihen pitää kirjoitella vittuja ja huoria?
Mä myönnän, mä olen aina ollut kiltti tyttö ja tulen aina olemaan. Mä en ryyppää enkä biletä enkä haahuile muuten vaan. Mä en vaan tajua, miksi mun pitäis tehdä niin. Mä en näe siinä mitään järkeä. Miksi pitäisi tehdä harmia itselle tupakoimalla, ja vielä ihan maksaakin siitä? Huumeista puhumattakaan. Mikä siinä on, että pitää myrkyttää itsensä ihan vapaaehtoisesti? Alkoholin suhteen mä kannatan kohtuukäyttöä. On ihan okei ottaa pari siideriä tai lasi viiniä, mutta miksi pitäisi vetää pää täyteen niin, että seuraavana päivänä ei ole muistona kuin huono olo? Ja ei ne vessan seinät ole koskaan mulle mitään pahaa tehnyt.
Ei se, että tupakoi ja juo, tee kenestäkään aikuista. Se, että osaa oikeasti toimia fiksusti ja ajatella ihan itse, on paljon aikuisempaa käytöstä kuin miljoona vedettyä känniä ihan vain siksi, että se on muka niin cool. Se, jos mikä on lapsellista. Ehkä mä sitten olen pumpulissa kasvanut kermaperse, joka ei tiedä oikeasta elämästä mitään. Mutta mä olen ihan tyytyväinen tällaisena. 18-vuotiaana, joka yhä osin tuntee olevansa lapsi. Mieluummin näin, kuin 13-vuotiaana, joka tuntee olevansa "aikuinen". Koska sitä kukaan 13-vuotias ei todellakaan ole. Eikä kyllä 18-vuotiaskaan.
Katselin tuossa Suomen Huippista, ja siinä oli kuvaukset, joissa piti hymyillä hammashymyä. Joiltain se onnistui luonnostaan, toisilta taas ei. Itse kuulun jälkimmäiseen porukkaan, joka ei vaan osaa hymyillä tätä kuuluisaa pepsodent-hymyä. Mun naama menee ihan sykkyrälle pelkästa ajatuksesta. Mä pystyn hymyilemään hammashymyä ja näyttämään ihmiseltä, jos vain ylähampaat näkyy. Alahampaat on ihan mahdoton saada esille, ellei halua hymyn näyttävän irvistykseltä.
Niistä Huippiksen kuvauksista inspiroituneena päätin ottaa kuvia mun erilaisista hymyistä. Koska hymy on ihana asia, ja mulle ainakin tulee hyvä mieli kun nään jonkun aidosti hymyilevän ja nauravan, jaan myös teille nämä kuvat kollaasimuodossa. Toivottavasti edes joku tulee hyvälle mielelle mun hymyistä!
A smile is a curve that sets everything straight. -Phyllis Diller
Joten hymyilkää ihmiset, se saattaa pelastaa jonkun päivän!
Tällä hetkellä mä todellakin voisin unelmoida tän oikean maailman kauas pois, ja alkaa elää mun unelmissa. Kun mä vaan suljen silmät, mä pääsen mun mielessäni ihan minne haluan, mutta vain leikisti. Se ei ole reilua. Jos mä saisin päättää, mä lähtisin kiertämään maailmaa ja keräämään inspiroivia kokemuksia. Näkemään New Yorkin valot, koskettamaan Kiinan muuria, sukeltamaan Australian koralliriutoille, haistelemaan Intian tuoksuja, maistelemaan viskiä Skotlannin nummille, kapuamaan Eiffeliin, maistamaan meksikolaisia makuja, kietoutumaan Afrikan väreihin, laskemaan mäkea Alpeilta, leikkimään merirosvoa Karibialle, humaltumaan Lontoosta, eksymään Amazoniin, väistelemään Italialaisten eleitä, tapaamaan Draculaa Romaniaan, kameliratsastukselle Egyptiin. Vain muutamia mainitakseni. Mä haluan kokea koko maailman.
Mulla on haaveita, mulla on unelmia. Ja paljon. Ne saa mut pysymään järjissäni, kestämään tätä elämää. Niiden takia mä olen valmis tekemään melkein mitä vain. Muuten tajusin juuri, että sama pätee mulle tärkeisiin ihmisiin. Ne ihmiset on kuin unelmia. Rakkaita, pitää järjissään, taistelun arvoisia.
Kun joku kertoo mulle unelmistaan, mä tunnen itseni luotetuksi ja tärkeäksi, koska ei ihmiset kerro unelmistaan ihmisille, joihin ne ei luota. Ne on jotain niin henkilökohtaista, niiden avulla toinen voi halutessaan satuttaa ihmistä pahasti. Haaveidensa suhteen ihminen on niin hauras ja haavoittuvainen, että ajatuskin niiden murskaamisesta sattuu. Joskus se on välttämätöntä, mutta siitä voi toipua. Tarvitaan vain uusia unelmia. Mutta jos unelmat jatkuvasti tallotaan, ihminen turhautuu. Eikö mun unelmat ole minkään arvoisia? Mutta jokaisen ihmisen unelmat ovat tasan niin arvokkaita, kuin niiden haluaa olevan. Muut ihmiset eivät voi muuttaa niitä.
Yksi parhaista tunteista on, kun joku toinen oikeasti kuuntelee mun unelmia, ja kannustaa toteuttamaan ne. Mä pyrin aina uskomaan muidenkin unelmiin, ja mä vilpittömästi toivon, että jokainen sais toteuttaa unelmansa. Koska unelmat on jotain, mitä ilman ei voi elää. Ne ovat motiiveista voimakkain. Vaikka ne eivät olisikaan tässä ja nyt, ne on jossain tulevaisuudessa. Niitä tavoitellaan, ja kun ne saavuttaa, tulee uusia unelmia. Unelmat eivät maailmasta lopu, ne ovat ehtymätön luonnonvara. Niin kauan kun on ihmiselämää, niin kauan on unelmia.
Nyt mä lähden unelmoimaan peiton alle. DREAM ON, MY DEAREST ONES. Toothpaste kisses.
Mä selvisin siitä. Viikosta ilman tietokonetta. Possible? It is! Vähän ahdisti välillä kun täällä kotona vaan olla möllötti, niin ei tiennyt mistään mitään, kun yleensä Facebook kertoo kaiken tarpeellisen. Ja sitten oli blogia ikävä. Mulle pompsahteli mieleen melkein kokoajan asioita, joista mä oisin NIIN paljon halunnut kirjoittaa, mutta ei, piti tyytyä laittamaan lapulle jotain ylös, että edes saa kasattua osan tuntemuksista tänne. Mulla on iso osa jutuista ikuistettu kuviin, joten ne maustaa mun kertomusta viikosta ilman tietokonetta.
Lauantaina roadtrip Kangasniemicityyn. Ostin ihan älyttömän upeen julisteen, joka esittää sellasta vanhaa ruskeeta karttaa. Awws. Tykkään. Kunhan saan sille kehykset ja seinälle (luultavasti sitten kun saan mun huoneen makeoverin tehtyä) niin tänne siitä heti kuvaa ah.
Sunnuntaina kynsiterapiaa, luontokuvailua, omenamarenkipiirakkaa ja ihmisen paras ystävä.
Maanantaina mä luin. Ja sain mun huivin valmiiksi!
Do you like it? I do.
Tiistainakin mä luin. Ja olin Sleepless in Seattle.
Keskiviikkona olin in da city. Eli Jeikeiel, baby! Ja Angelus Rooibosta ja ruotsia.
Torstaina yritin vielä epätoivoisesti tunkea päähäni ruotsin prepositioita. Ja kävin seikkailulla.
"Be my samurai!"
Ja sitten tuli perjantai. Ja NE. Ruotsin kirjoitukset. Yllättävän kivuton kokemus. En halua muistella tapahtunutta, liian väsynyt kirjoittamaan mitään juuri nyt. Ja illalla/yöllä yhdet 18-synttäribileet. Aika mahtavuutta, koko Food, Love and Barman oli paikalla. Joten mikä voisi olla parempaa? Maailma parani kertaheitolla. Keskustelut saattaa olla syvällisiä neljän aikaan yöllä. Ihan vähän vain.
Ja seuraavana aamuna on nautinnollista lähteä puoli 10 toisille synttäreille. Tällä kertaa kuuskymppisille. Ruoka ja seura oli hyvää. Joten en valita niistä muutaman tunnin yöunista.
Nyt vähän leffaa ja saunaa ja sitten unta. Ja paljon. Huomenna sitten kirimään koulua kiinni.
Loppukevennykseksi tietokoneettoman viikon löytöjä:
"Nyt se nukkuu vieressäni, kainalooni kaivautuneena
Kauneimmillaan tyynynkuva poskeen painautuneena
Se on yhteenkuuluvuuden tunne pimeinä öinä,
Kun sen kosketuksesta sielu sekä ruumis kihelmöivät
Kun se luonani ekan kerran kävi kylässä,
se lahjoitti mustavalkomaailmaani värikynät"
Tällaisen tunteen saa lahjoittaa mulle millon vaan. Mieluiten heti. Kiitos.
Ja tässä teille hyvää musiikkia. Voi himpula sentään, TYKKÄÄN!
Mulle tuli myös hillitön viskinhimo. Kiitos TV2:n ohjelmalle Oz ja James: Malja Britannialle! Kaikkea sitä tuleekin katsottua. Mutta viskiä mulle kiitos! Torstai oli muutenkin ihmeen hihittelypäivä, nauroin kaikelle.
Ja pyydän vielä hartaasti anteeksi tämän postauksen laatua, en vaan jaksa kirjottaa. Ehkä huomenna?
...mutta tää on vaan mun omaksi parhaakseni. En koskaan uskonut tekeväni tätä, mutta tänään (tai no oikeastaan eilen...) mulle valkeni, että mun on pakko. Kyseessä ei ole mitään vakavaa ja peruuttamatonta, vaan jotain mun itsekuria koettelevaa. Mä aion olla viikon ilman tietokonetta.
Miksi? Koska mun on pakko ottaa itteeni niskasta kiinni ja opiskella. Mä menin noihin ruotsin ja ranskan kuunteluihin aika minimiharjotuksella, ja tän viikon englannin ja ruotsin kokeisiin luin yhteensä ehkä 2 tuntia. Se näkyy tuloksissa, I KNOW. Miks mä oon se maija myöhänen? Miksi mä en vaan VIITSI lukea? Ehkä koska ennen mä osasin asiat lukemattakin. Mutta sitten tuli lukio. Jossa kaikesta pitää tietää vielä vähän enemmän. Ja se vaatii lukemista. Joka on kivaa, jos kyseessä on romaani koulukirjan sijaan.
Mun koulunkäynti on ollut aika retuperällä tän syksyn. Mä olen kyllä käynyt tunneilla ja kuunnellutkin mitä opettajat on sanoneet, mutta mun aivot ei jotenkin vaan prosessoi sitä. Mä en ole koskaan aikasemmin lyöny koulua näin läskiksi, mä en vaan jaksa lukee niitä kappaleita ja tehdä läksyjä. EN VAAN JAKSA. Onneks nyt on koeviikko, ja mun kokeet on jo tehty. Siispä welcome, kuuden päivän "loma"!
Tämä tuleva "loma" ei kyllä tule olemaan mikään loma. Lukuun ottamatta huomista (lauantaita) ja tiistaita (joista on pakko löytää myös hetkiä ruotsille), mä aion opiskella ahkerasti. Se taas ei onnistu ilman että mä työnnän tän koneen kaapin pohjalle ja raivaan tähän työpöydälle tilaa koulukirjoille. Se olisi pitänyt tehdä jo aikoja sitten. Koneen olisi pitänyt olla se, joka sysätään syrjään kirjojen tieltä, eikä toisin päin.
Yleensä mä istun useamman tunnin koneella päivässä. Nyt mä aion tehdä seuraavalle viikolle aikataulun, jossa ei ole sekuntiakaan varattu tietokoneelle. Opiskelun lisäksi aion sisällyttää aikatauluun myös lenkkeileyä, taiteilua, hemmotteluhetkiä (esim. kynsihoito, leffailta), unta, rentoutumista. Valmistautumista ensi perjantain kuusituntiseen koitokseen niin henkisesti kuin fyysisestikin. Mä toivon, että nuo asiat säilyvät mun rutiineissa myös perjantain jälkeen, vaikka kone tulee taas kuvioihin.
Mä tiedän, että seuraavasta viikosta tulee mulle rankka. Mä olen tosi pahasti addiktoitunut tietokoneeseen, että jo viime viikonloppu ilman konetta teki tiukkaa. Lisäksi tällä hetkellä koulukirjoihin tarttuminen tuntuu ylivoimaiselta. Mutta yleensä kun mä päätän jotain tällaista, mä myös pidän sen. Varsinkin jos olen toitottanut asiasta kaikille. Mä haluan näyttää olevani tarpeeksi vahva.
AAAAH, mun on pakko vielä brassailla viimeisimmällä ostoksellani, Sokoksen Gossip-malliston neuletakilla! Voi kiitos, More To Love!, että ootte niin ihania ja siitä, että teidän ansiosta pengoin Gossip-rekkiä vähän kauemmin! <3
Anteeksi kuvien kaamea laatu, valaistus ja kuvaaja ei ole ihan parhaimmilaan tähän aikaa vuorokaudesta!
Nyt head stuck in the clouds vaikenee viikoksi, koittakaa kestää! Looooove, pus.
Eli kuten arvata saattaa, huomenna olisi sitten luvassa ah, niin ihana ranskan yo-kuuntelu. Ja. Minä. En. Tajua. Mistään. Mitään. Tein tuossa äsken kaksi vanhaa kuuntelua kokeeksi, ja kivasti meni aika lahjakkaasti penkin alle. Toisaalta, koulussa tehty, lyhennetty, harjotus meni aika hyvin, mä en tiedä mitä uskoa. Tai no, eikai tässä voi mihinkään muuhun uskoa kun tuuriin. Ja toivotaan, että huomenna ois hyvä tuuri. Ei mulla onneks oo mitään valtavia tavotteita, kunhan läpi pääsee, se riittää.
Hirveä tämä tunne kun ei yhtään tiedä mistä kirjottaa, vaikka yleensä on mielessä montakin aihetta. Nyt ne vaan on kaikki hävinny mun päästä. Eli tämäkin postaus on ihan turha. Voi mun elämää.
Mä tykkään aika tosi kovasti because im addicted -blogin LEAF (Living, Eating & Fashion) -videoista. Ne on ihan mahtavia, ja tosi hyödyllisiä. Hienosti vaihdettu aihetta, mutta pakko saada muuta ajateltavaa kun mun tän hetkinen miserable life. Anteeksi, ma vie misérable. Tai jotain, en minä tiedä.
Mä myös haaveilen Spoon Fork Bacon -blogin ruoista. Ah, erityisesti tästä. Voi rakkaus, tuota on joskus tehtävä.
Ja nyt kun blogeja mainitaan näin tiuhaan tahtiin, tässä teille hyvin rakentava Facebook-keskustelu minun ja Love, try, search and just live. -blogin pitäjän Nannan välillä. Tai se oudoin osa. HUOMAATTEKO, OSATAAN MEKIN PUHUA POLITIIKASTA!
Minä: joo! voi mun kukkaroparkaa :DD Nanna: :DD ja minun! tai paremminkin... voi mun opiskelijabudjettia. Minä: on tämä julmaa. miksi ei voi olla jotain opiskelijoille tehtyä shoppailutukea? Nanna: sinäpä sen sanoit! eikun kelalle-valtiolle-vaikkatimosoinille vaatimus shoppailutuen lisäämistä. edes meille kahdelle. vaikka muutama satanen kuussa, näin alkuun. Minä: joo, timppa varmaan kuulis meitä ilomielin :DD Nanna: :DDD "eihän sitä tiedä, kun ei olla kokeiltu" Minä: :DD Nanna: soitetaan sille! "timppa" "no moi. me ollaan kaks tällasta tosi kuuluisaa bloggaria hankasalmelta. haluttais saada shoppailuavustusta opintotuen lisäks koska me tykätään vaatteista. ja halutaan tehä suomi road trip mtl:n takia. oisko ihan jees? vaikka muutama satanen molemmille kerta kuukauteen (tai viikkoonkin käy...)" Minä: "joo, ja me voidaan sitten ilmaseks mainostaa sua meidän blogeissa, joita koko suomi btw lukee, ja sitten sä pääset pressaks okei?" Nanna: : DDD "tää ois molemmille tosi hyvä diili!!! sä et vaan vielä oo tienny tällasta mahtavaa mahdollisuutta, tartu siihen" Minä: :PP " se on timppa carpe diem vaan! we love you!"
"tää tarjous on voimassa vaan muutaman viikon, sitten me tarjotaan tätä vihreille (jotka varmasti lämpeää meidän materialistisille kuluttajavalinnoille...), joten hopihopi!"
Nanna::DD "joo ja jos vihreet ei lämpene (siinä vaiheessa suomi on jo täynnä kummaa porukkaa) siirrytään vasemmistoliiton kautta rkp:hen"
"...että kannattaa miettiä minkä puolueen ehdokkaan haluat pressaks! meillä on kuitenkin tota vaikutusvaltaa aika paljon"
Minä: "ja nehän lämpee meille, koska mähän todellakin kirjotan ällän ruotsista. piste. ja meillähän on, koko suomi polvillaan!" Nanna: :DDD "ja vaikka minä en kirjoitakaan ruotsia niin kun mä sanon niille että jag älskar dig alla niin ne kyllä lämpee mullekki"
Keskustelun lopputuloksena oli se, että se keskustelu oli jotain niin helmee, että se on ihan pakko laittaa blogeihin! Ja mä onnistuin taas jotenkin sössimään ton alleviivaustouhun. Ja mulla ei ole hajuakaan noista yksistä hymiöistä tuolla, ihan sama. Mutta nyt se on tervemenoa suihkuun ja peiton alle, öitä rakkaat, pus!
Syksyinen lauantai-ilta, noin kello kahdeksan aikaan. Olet juuri herännyt iltatorkuilta lämpimässä mökissä viltin alla. Nouset ylös ja katsot ikkunasta hämärtyvään iltaan. Puet lämpimästi päälle, otat kameran mukaan ja lähdet pienelle kävelylle pitkin mökkitietä suunnaten hiljaiselle maantielle. Vedät sisääsi kirpeän viileää syysilmaa, joka on sekoitus järvituulen raikkautta, mätäneviä sieniä ja kosteutta. Kengät rahisevat soratiellä, jonka harmautta ensimmäiset syksynväriset lehdet piristävät. Väistelet pieniä lätäköitä, jotka ovat vielä muistona edellisen yön sadekuurosta. Tulet sähkölinjaa varten tehdyn aukon laitaan, jossa kohtaat ensimmäistä kertaa Kuun.
Kuu katsoo sinua kalpein kasvoin, kuitenkin kutsuvasti hymyillen. Vastaat hymyyn, ja kohotat kamerasi ottaaksesi kauniskasvoisesta Kuusta kuvan, mutta Kuu yrittää piiloutua sähkölinjan taa, kuin arastellen kameraa. Rohkaiset Kuuta, ja pienen taivuttelun jälkeen Kuu kurkistaakin ujosti pylvään takaa. Hymyilet otokselle, ja jatkat matkaa sanoen Kuulle näkemiin.
Tie kiemurtelee puiden siimekseen, jossa hämärä tiivistyy harsona ympärillesi. Sivusilmällä näet Kuun kurkkivan kuusivanhusten takaa. Katselet heijastuksia tien lätäköistä ja luulet Kuun jo jääneen taakse kun nostat katseesi ja Kuu vinkkaa sinulle silmää seuraavasta sähkölinja-aukosta. "Miten sinä tänne jo ehdit?" kysyt Kuulta, joka vastaa hymyilemällä salaperäistä hymyään. Se näyttää haluavan uuteen otokseen. Otat kärsimättömästi kuvan keikailevasta Kuusta, sillä haluaisit päästä jo maantielle kuvaamaan autojen valoja.
Kiristät tahtia ja jätät Kuun katselemaan sivusta menoasi. Näet jo edessäsi keltapunaisen kolmion risteyksessä sekä ohi vilahtelevien autojen valot. Risteykseen päästyäsi huomaat Kuun taas kurkistavan mutkassa. Hieman ärsyyntyneenä päätät kävellä tietä pitkin Kuusta välittämättä. Talsit pitkin piennarta autojen vilahtaessa ohi. Tajuat yhtäkkiä, että sinulla ei ole heijastimia. Kiroat mielessäsi ja käännyt vastahakoisesti takaisin päin, sillä on jo hyvin hämärää ja heijastin olisi enemmän kuin tarpeen.
Päästessäsi takaisin mökkitien risteykseen ajattelet kokeilla kamerasi yöasetuksia, joilla edellisenä iltana oli tullut taiteellisia kuvia kynttilöistä. Ja äitistä kalassa.
Kuu on jälleen valmiina kuviin, ja ohiajavat autotkin saavat osansa kameralla osoittelusta. Lähinnä niiden valot.
Kymmenisen minuuttia kuvailtuasi ajattelet näyttäväsi epäilyttävältä seistessäsi tienristeyksessä kameran kanssa ja lähdet takaisin kohti mökkiä. Matka sujuu joutuisasti musiikin tahdittamana. Mökin valot tervehtivät sinua lämpöisesti, mutta enemmän sinua houkuttaa ranta ja laituri, jossa näet vilahduksia kauniista auringonlaskun värjäämästä maisemasta.
Sormiasi alkaa paleltaa, joten harpot sisälle mökkiin. Oven avatessasi lämmin ilma lävähtää kasvoillesi. Tunnet hien jo pukkaavan pintaan. Äitisi on lämmittäny ihan urakalla, lämmintä on melkein kolmekymmentä astetta. Heittäydyt sängylle lukemaan ruotsia. Siinä vierähtääkin pari tuntia, välillä vähän muuta puuhastellen.
Lähdet käymään pihan perällä huussissa otsalampun kanssa. Kuu vahtii menoasi puiden välistä kurkistellen, naureskelee otsalampullesi. Näytät sille kieltä. Katseesi osuu otsalampun valossa kimmaltelevaan kantoon. Kimmaltelevaa siinä on jokin sienikasvusto, jossa on pisaroita. Kiroat, kun kamera on sisällä. Juokset sisälle hakemaan sitä. Kuu vain nauraa säntäilyllesi.
Menet laiturille sanomaan Kuulle suorat sanat, mutta mykistyt. Kuu katsoo sinua rauhallisesti kuin tietäen, kuinka kauniilta se näyttää veden yllä. Tähdet ympärillään se luo kalpeaa valoaan valaisten kaiken kelmeydellään. Et voi muuta kun rakastua Kuuhun. Se on niin kaunis. Kauniskauniskaunis.
Vietettyäsi kauniin hetken Kuun kanssa, palaat vastahakoisesti sisälle. Pyydät äidiltäsi, että voisiko verhot jättää yöksi auki, haluaisit katsella Kuun valaisemaa yötä. Nukahdat Kuun valvoessa untasi.
