Mä olen aika huono suuttumaan oikeasti. Yleensä vaan poksahdan, mökötän hetken ja that's it. Puff. Jos suututtaa, tiskaan tai menen lenkille. Suuttuneena ei ole mielestäni oikea hetki musiikille. Silloin puran tunteeni muuhun ja jätän musiikin muille tunteille. Muistan viime syksyltä hetken, jolloin luulin olevani suuttunut. Poksahdin tavallista pahemmin. Mutta näin jälkikäteen ajatellen, se ei ollut vihaa. Se oli pelkoa. Katumusta. Väsymystä. Pettymystä. Suruakin. Mutta koska minulla ei oikeastaan ole vihakappaletta, valitsin tähän sen kappaleen, jota kuuntelin silloin kun olin tuossa tilanteessa. Juoksin säikähtäneenä purkauksestani metsän reunaan, istuin heinikossa ja itkin ja kuuntelin musiikkia. Ainut kappale jonka siitä muistan on The Scriptin ja will.i.amin Hall of Fame. Se jotenkin antoi uskoa ja voimaa. You can be the greatest, you can be the best.
Öhöm. Aamuinen taivas. Lasketaanhan yhdentoista jälkeen otettu kuva? Heräsin kyllä jo ysiltä, mutta arvatkaa muistinko napata kuvan silloin? Ensimmäisenä oli mielessä vessa ja lasi vettä. Niin. Ei taivas.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti