Luin jutun. Ja tunnistin itseni liian monesta kohdasta. Tiedän olevani kiltti, ehkä liiallisuuteen asti. Mutta se, että aiheesta puhutaan sivulla, jolla yleensä käsitellään sairauksia, sai minut miettimään. Olenko sairaalloisen kiltti? Onko minulle itsestään selvä ja ominainen kiltteys sairautta?
En halua jättää ketään pulaan, jos vain pystyn auttamaan. Teen tällä hetkellä työtä, joka on suoraan sanottuna uuvuttanut minut niin henkisesti kuin fyysisestikin. Olen ilmaissut haluni lopettaa jo joulukuun alussa, mutta luvannut jatkaa kunnes tilalleni saadaan uusi työntekijä. Nyt on helmikuun loppu, eikä kukaan halua tilalleni. Silti nousen joka aamu aina vain vaikeammin ja teen parhaani. Ja vielä hymyilen päälle. Sisälläni huudan.
Syksyllä käydessäni ystäväni kanssa Pariisissa monet kerjäläiset ja kaupustelijat tulivat nykimään hihastani. Ystäväni oli kuin ei olisi huomannutkaan, mutta minä en voinut olla huomioimatta ja vastaamatta, jos joku puhutteli. Se vain tuntui luonnottomalta.
Minua on niin helppo huijata ja hyväksikäyttää. Tiedostan asian, mutta en osaa tehdä sille mitään. Olen todellakin liian kiltti. Mutta en osaa muuttua. Se on osa minua, ja osittain vihaan sitä. Mutta suurimmaksi osaksi rakastan sitä puolta itsestäni. Kilttiä, luottavaista ja ystävällistä minua. Ja sen takia minua on helppo satuttaa. Olen niin sinisilmäinen, että odotan muiden olevan samanlaisia kuin minä ja kun sitten selviää, että näin ei ole, tuntuu kuin joku löisi nyrkillä vatsaan. Mutta annan anteeksi enkä opi mitään. Koska sellainen minä olen. Liian kiltti.
Heart shaped bruises.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti